Taas vain nopea tilannetsekki: olemme viettaneet pari paivaa moskovassa couchsurfaten (= yhteiso, joka tarjoaa sohvamajoitusta netin kautta), mika on osoittautunut todella toimivaksi ratkaisuksi muuten kalliissa maassa. moskova ylitti odotukset kauneudellaan ja lisaksi tapasimme hauskoja ja ystavallisia ihmisia, joiden kanssa vietimme myos eilisillan, jotain paikallista couchsurf-porukkaa siis. Rakennukset (mukaan lukien stalinin rakennuttamat seitseman suurta "palatsia") puhkovat kaupungin siluettia kuin disney-prinsessalinnat ja ortodoksikirkot muistuttavat satujen piparkakkutaloja, muuten arkkitehtuuri on todella klassista eurooppalaista, ei yhtaan mahtipontista ja ankeaa neuvostotyylia, mita kieltamatta odotimme.
Nyt olemme lahdossa uudella pikajunalla pietariin, vain neljan tunnin matka. asken kavimme ihmettelemassa uinuvaa lenin-herraa, joka naytti aivan vahanukelta punaisten lamppujen loisteessa..aika surrealistista. Mutta mika parasta, ostimme myos liput kotiin eli enaa ei tarvitse pahkailla venalaista lipputiskiviidakkoa - junan pitaisi olla helsingissa lauantaipaivana klo 12-13 paikkeilla.
Ses snart!
keskiviikko, 2. kesäkuuta 2010
maanantai, 24. toukokuuta 2010
matka jatkuu siperiassa
nopea paivitys irkutskista ennen junan lahtoa...
Saavuimme irkutskin takatalveen lauantai aamuna; harmaa pilvikeli ja rantaa, lampomittari naytti plus kahta. pikku silmut tai hiirenkorvat tosin paljastivat, etta lampimampaakin oli ollut. rajamuodollisuudet mongolia-venaja-rajalla kestivat vain reilut seitseman tuntia, joten olimme kai aika onnekkaita...silti kielimuurin takia olimme ymmartaneet hieman vaarin junamatkan keston, joka oli ajatellun noin reilun kahdenkymmenen tunnin sijasta noin 30 eli vietimmekin kaksi yota junassa. matka oli silti rattoisa, koska jaoimme hytin kahden varsin puheliaan ja ystavallisen singaporelaisen kanssa shakkia ja monopolia pelaillen.
hostellimme irkutskissa on ollut todella mahtava, homestay ja todella ystavallisia venalaisia nuoria hostaamassa. ensimmaisena paivana kuuma vesi oli poikki, joten etsimme paikallisen banjan, jossa kylpea. paikka oli taynna venalaisia lauantaisaunojia, mutta se poikkesi suomalaisesta siten, etta loylytila oli todella kuuma ja kostea ja siella kuuluu viettaa vain muutama minuutti koivuvihdalla itseaan laimaytellen (tosin naisten puolella mikaela todisti eraan rautamummon paiskovan itseaan havuvihdalla..). banjan jalkeen jatkoimme palelua kaupungin vihlovassa rannassa kiroillen, koska lampimat vaatteet jaivat suomeen, eika mongoliasta loytynyt mitaan budjettitavaraa (itse sain mukaan vain villapaidan ja nahkahanskat, nomadeilla oli hauskaa nauraa kangaslenkkareilleni omissa nahkabuutseissaan). seuraavana paivana otimme bussin baikalille ja siella vietimme yon ja seuraavan paivan. todella kaunis paikka kirkkaine vesineen, lumihuippuvuorineen ja eramaineen - mutta tahan vuodenaikaan viela todella kylma, kun tuuli kay vuorilta, mutta mita olisi siperia ilman pienta palelua? niinpa mekaan emme tehneet mitaan pitkia vaelluksia, vaan nautimme paikallisista kalaherkuista, jotka ovat suht halpoja (kokonainen siikaa muistuttava savustettu puolen kilon kala maksaa noin kaksi ja puoli euroa, soimme kuusi). palatessamme irkutskiin todistimme kesan paluuta, paiva lamotilat kiepuvat taas kahdenkympin paremmalla puolella ja hiirenkorvat kasvacat silmissa, aika suomalainen kevat!
nyt suuntaamme kolmenkymmenen tunnin etapille paamarana tomsk - siperialaisen pitsipuuarkkitehtuurin mekka, aivan keskella venajaa. siella pari yota ja sitten moskovaan.
Saavuimme irkutskin takatalveen lauantai aamuna; harmaa pilvikeli ja rantaa, lampomittari naytti plus kahta. pikku silmut tai hiirenkorvat tosin paljastivat, etta lampimampaakin oli ollut. rajamuodollisuudet mongolia-venaja-rajalla kestivat vain reilut seitseman tuntia, joten olimme kai aika onnekkaita...silti kielimuurin takia olimme ymmartaneet hieman vaarin junamatkan keston, joka oli ajatellun noin reilun kahdenkymmenen tunnin sijasta noin 30 eli vietimmekin kaksi yota junassa. matka oli silti rattoisa, koska jaoimme hytin kahden varsin puheliaan ja ystavallisen singaporelaisen kanssa shakkia ja monopolia pelaillen.
hostellimme irkutskissa on ollut todella mahtava, homestay ja todella ystavallisia venalaisia nuoria hostaamassa. ensimmaisena paivana kuuma vesi oli poikki, joten etsimme paikallisen banjan, jossa kylpea. paikka oli taynna venalaisia lauantaisaunojia, mutta se poikkesi suomalaisesta siten, etta loylytila oli todella kuuma ja kostea ja siella kuuluu viettaa vain muutama minuutti koivuvihdalla itseaan laimaytellen (tosin naisten puolella mikaela todisti eraan rautamummon paiskovan itseaan havuvihdalla..). banjan jalkeen jatkoimme palelua kaupungin vihlovassa rannassa kiroillen, koska lampimat vaatteet jaivat suomeen, eika mongoliasta loytynyt mitaan budjettitavaraa (itse sain mukaan vain villapaidan ja nahkahanskat, nomadeilla oli hauskaa nauraa kangaslenkkareilleni omissa nahkabuutseissaan). seuraavana paivana otimme bussin baikalille ja siella vietimme yon ja seuraavan paivan. todella kaunis paikka kirkkaine vesineen, lumihuippuvuorineen ja eramaineen - mutta tahan vuodenaikaan viela todella kylma, kun tuuli kay vuorilta, mutta mita olisi siperia ilman pienta palelua? niinpa mekaan emme tehneet mitaan pitkia vaelluksia, vaan nautimme paikallisista kalaherkuista, jotka ovat suht halpoja (kokonainen siikaa muistuttava savustettu puolen kilon kala maksaa noin kaksi ja puoli euroa, soimme kuusi). palatessamme irkutskiin todistimme kesan paluuta, paiva lamotilat kiepuvat taas kahdenkympin paremmalla puolella ja hiirenkorvat kasvacat silmissa, aika suomalainen kevat!
nyt suuntaamme kolmenkymmenen tunnin etapille paamarana tomsk - siperialaisen pitsipuuarkkitehtuurin mekka, aivan keskella venajaa. siella pari yota ja sitten moskovaan.
perjantai, 21. toukokuuta 2010
korta fiilisar fran sibirien
Privjet kamrater, en halsning fran granntanten Moder Ryssland!
Ulanbator var en mysig stad och hade en mystisk charm over sig, trots den karga sovjetprageln. mongolien overlag ett intressant land som lyckats bevara mycket av den traditionella nomadlivsstilen, ganska opaverkade av vasterlandets frestelser. vyern, med kullar, floder och grasslatter var valdigt vackra men ganska trakiga i langden, jag tror att man som finlandare, van med ganska sa mangsidig natur, efter en stund skulle bli le pa enformigheten. det som jag fann speciellt spannande var de vilda hastarna, i mongolien finns det 13 hastar pa en manniska!!!
Vi borjar narma oss hem nu. Efter att ha susat genom Sibirien 2 natter nu, ar vi antligen har hos grannen, moder Ryssland. Det var en lange vantad stund, da de endast 8 timmar langa gransformaliteterna mellan mongolien och ryssland var over och vi antligen kunde celebrera det faktum att det endast ar en grans som skiljer oss och hem at (vi oppnade en mental skumppaflaska, vid nasta grans ar det champagne som galler). myrorna i byxorna blir allt fler och fler for varje kilometer vi narmar oss finland. varlden borjar sa smaningom bli passlig for kapu igen, anda sedan indonesien har han varit for stor for bussar, bilar, sangar, djungeln, dorrar mm.. mm.. men de har rysslanningarna borjar vara av samma vikingastorlek som vi finnar :). som kupesallskap i taget hade vi tva singaporeaner, som vi nu spenderat nagra dagar med har i irkutsk och listvyanka (vid baikal sjon). jag har haft lustigt at nar de varit sa radda for de "stora" rysslanningarna; har aldrig tankt pa att det inte endast e vi som tycker att asiater ar sma, utan att det ju faktiskt innebar att de uplever oss som ganska stora, lustigt! det var rolig omvaxling att se pa ocksa nan annans ansikte an varandras men de bekraftade ocksa vara aningar om folk uppvuxna i singapore: de var verkligen blasta och blaogda, uppvuxna i en bubbla, de visste valdigt lite om hur varlden ligger och mangen misar som ryms i den. samtidigt var de sa separerade fran naturen som en manniska kan vara plus att de helt a allvar tyckte att var ryska host maste vara en masterkock da hon bjod pa kokt potatis och en enkel sallad.och kulturlosa, nar vi kunde beratta om bade ryska och finska traditioner av alla de slag verkar singaporeaner inte ha nagon egen kultur eller egna traditioner over huvudtaget.
det kanns bra att vara i sibirien nu, det var ju lite malet med hela resan.. men skulle en resa till sibirien vara komplett utan frysande och flunsa? vi har varit utrustade for hetta och solsken, ej for sno, slask och minusgrader. nu antligen har varen kommit igang har ocksa och vi tror att vi inte behover frysa mera. har i irkutsk badade vi bastu for forsta gangen pa laaange.. den ryska banyan ar ganska lik var bastu, men hetare och fuktigare. och om det ar mojligt sa ar ryssarna annu hardare bastubadare an vi finlandare, de spenderar timvis dar, skrubbar och polerar, tvattar och badar, dricker ol och ater emellan, tills de skiner och blanker!
vi gjorde en kort utflykt over en natt till byn listvyanka vid baikal sjon. det var en ganska tyst inte sa handelserik stad. det var skont att ata harliga varmrokta omuler (en fisksort som endast lever har, paminner om sik, suermumsigt) vid stranden och se pa de snotackta bergen pa stranden mittemot och bara flanera lite i solskener och ta det lugnt. det borjar vara det skedet av resan att jag int riktigt kan ta stress, hets och motgangar, vill bara att allt ska ga latt och lugnt till.. vilket ej ar sagt nar man skall ha och gora med ryska biljettforsaljartanter. tyranniska javlar!
vyerna fran tagfonstret har varit fantastika, sibirien ar verkligen statligt och mycket vackert: det har varit roligt att fran tagfonstret folja med hur naturen, husen, manniskorna blir allt familjarare och vi borjar kanna oss hemma igen. butikshyllorna ser inte heller langre sa konstiga ut och vi njuter av morka brod och tomat och gurka.
om ett par timmar fortsatter vi mot den lilla sibiriska staden tomsk, varifran vi har den langsta tagresan framfor oss, 56 timmar till moskva. sen st.petersburg. sen helsingfors.
puss och hej leverpastej!
Ulanbator var en mysig stad och hade en mystisk charm over sig, trots den karga sovjetprageln. mongolien overlag ett intressant land som lyckats bevara mycket av den traditionella nomadlivsstilen, ganska opaverkade av vasterlandets frestelser. vyern, med kullar, floder och grasslatter var valdigt vackra men ganska trakiga i langden, jag tror att man som finlandare, van med ganska sa mangsidig natur, efter en stund skulle bli le pa enformigheten. det som jag fann speciellt spannande var de vilda hastarna, i mongolien finns det 13 hastar pa en manniska!!!
Vi borjar narma oss hem nu. Efter att ha susat genom Sibirien 2 natter nu, ar vi antligen har hos grannen, moder Ryssland. Det var en lange vantad stund, da de endast 8 timmar langa gransformaliteterna mellan mongolien och ryssland var over och vi antligen kunde celebrera det faktum att det endast ar en grans som skiljer oss och hem at (vi oppnade en mental skumppaflaska, vid nasta grans ar det champagne som galler). myrorna i byxorna blir allt fler och fler for varje kilometer vi narmar oss finland. varlden borjar sa smaningom bli passlig for kapu igen, anda sedan indonesien har han varit for stor for bussar, bilar, sangar, djungeln, dorrar mm.. mm.. men de har rysslanningarna borjar vara av samma vikingastorlek som vi finnar :). som kupesallskap i taget hade vi tva singaporeaner, som vi nu spenderat nagra dagar med har i irkutsk och listvyanka (vid baikal sjon). jag har haft lustigt at nar de varit sa radda for de "stora" rysslanningarna; har aldrig tankt pa att det inte endast e vi som tycker att asiater ar sma, utan att det ju faktiskt innebar att de uplever oss som ganska stora, lustigt! det var rolig omvaxling att se pa ocksa nan annans ansikte an varandras men de bekraftade ocksa vara aningar om folk uppvuxna i singapore: de var verkligen blasta och blaogda, uppvuxna i en bubbla, de visste valdigt lite om hur varlden ligger och mangen misar som ryms i den. samtidigt var de sa separerade fran naturen som en manniska kan vara plus att de helt a allvar tyckte att var ryska host maste vara en masterkock da hon bjod pa kokt potatis och en enkel sallad.och kulturlosa, nar vi kunde beratta om bade ryska och finska traditioner av alla de slag verkar singaporeaner inte ha nagon egen kultur eller egna traditioner over huvudtaget.
det kanns bra att vara i sibirien nu, det var ju lite malet med hela resan.. men skulle en resa till sibirien vara komplett utan frysande och flunsa? vi har varit utrustade for hetta och solsken, ej for sno, slask och minusgrader. nu antligen har varen kommit igang har ocksa och vi tror att vi inte behover frysa mera. har i irkutsk badade vi bastu for forsta gangen pa laaange.. den ryska banyan ar ganska lik var bastu, men hetare och fuktigare. och om det ar mojligt sa ar ryssarna annu hardare bastubadare an vi finlandare, de spenderar timvis dar, skrubbar och polerar, tvattar och badar, dricker ol och ater emellan, tills de skiner och blanker!
vi gjorde en kort utflykt over en natt till byn listvyanka vid baikal sjon. det var en ganska tyst inte sa handelserik stad. det var skont att ata harliga varmrokta omuler (en fisksort som endast lever har, paminner om sik, suermumsigt) vid stranden och se pa de snotackta bergen pa stranden mittemot och bara flanera lite i solskener och ta det lugnt. det borjar vara det skedet av resan att jag int riktigt kan ta stress, hets och motgangar, vill bara att allt ska ga latt och lugnt till.. vilket ej ar sagt nar man skall ha och gora med ryska biljettforsaljartanter. tyranniska javlar!
vyerna fran tagfonstret har varit fantastika, sibirien ar verkligen statligt och mycket vackert: det har varit roligt att fran tagfonstret folja med hur naturen, husen, manniskorna blir allt familjarare och vi borjar kanna oss hemma igen. butikshyllorna ser inte heller langre sa konstiga ut och vi njuter av morka brod och tomat och gurka.
om ett par timmar fortsatter vi mot den lilla sibiriska staden tomsk, varifran vi har den langsta tagresan framfor oss, 56 timmar till moskva. sen st.petersburg. sen helsingfors.
puss och hej leverpastej!
torstai, 20. toukokuuta 2010
P.S.
Unohtui eilen mainita, etta blogipaivityksia ei viimeaikoina ole juuri herunut, koska aikataulut ja nettimahdolisuudet eivat aina ole oikein kohdanneet ja viimein kiinassa emme paasseet blogisivulle lainkaan (monista muista sivuista puhumattakaan). Kannykatkaan eivat viela toimi, mutta luulisimme, etta tilanne paranee, kun ylitamme venajan rajan ensi yona.
torstai, 6. toukokuuta 2010
Vietnam - Hong Kong - Kiina - Mongolia
terveiset Ulan Batorista, seuraavassa viimeinen kuukausi pahkinankuoressa - aukot voimme tayttaa sitten Suomessa...
Mekong Deltasta suuntasimme Etela-Vietnamin entiseen paakaupunkiin Saigoniin/Ho Chi Minhiin, miljoonien moottoripyorien kaupunkiin. Siella saimme ehdottomasti matkan parhaat ruoat, jopa Kapun tilaamat sammakot olivat melkein herkullisia - puhumattakaan chili beefeista, morning glory nuudeleista, katkaravuista, ankkakeitoista ja hedelmista, eika tassa kohtaa sovi olla mainitsematta paikallista ravintoloiden panemaa olutta, 50 c/reilu litran kannu! Hengattiin lahinna kodikkailla backpacker/turisti alueilla, mita nyt kaytiin katsomassa pakolliset keskustanahtavyydet, jotka olivat aika peruskauraa. War remnants museum ja taidemuseo gallerioineen sita vastoin olivat todella mielenkiintoisia ja ajatuksia herattavia ja kertoivat paljon vietnamilaisten suhtautumisesta maahansa ja historiaansa. In alles Saigon oli siisti mesta, liikenne aika kaoottinen, ihmiset elivat kuin sillit purkissa, mutta eipa se nayttanyt heita haittaavan: mummot nukkuivat kaduilla kansituoleissa ja kokonaiset perheet sikin sokin pitkin lattioita jne.. Finns det hjarterum sa finns det stjarterum!
Saigonista jatkoimme junalla Hoi Aniin, vanhaan kauppakaupunkiin, jossa sekoittuvat japanilaiset, eurooppalaiset ja vietnamilaiset vaikutteet. Kaupunki oli tapotaynna raataliliikkeita (toi mieleen lahes jotkut raatalimessut) ja turistiravintoloita. Itse kaupunki oli aika idyllinen mataline taloineen ja kapeine kujineen, mutta aika tylsa ja yli 200 raataliliiketta 75 tuhannen asukkaan kaupungissa menee vakisinkin overiksi. Aidyimme aluksi kuitenkin hieman shoppailemaan ja ikkunaostoksille ja lopuksi lankesimme teettamaan kostyymit: Kapulle cashmere-villainen puku ja Mikaelalle silkkinen mekko. Pukuja odotellessamme suuntasimme vuokrapyorilla muutaman kilometrin paahan rannalle - emme todellakaan olleet kuulleet mistaan ihmeellisista rannoista, joten hammastys oli suuri, kun edessa avautui lahes koko reissun hienoin ranta: turkoosi ihanan viilea meri, valkoista hiekkaa ja palmuja luonnollisina aurinkovarjoina. Meilla oli tietenkin riippumatot ja aamiaispicnic mukana, joten meno oli aika taydellista. Paivan paatteeksi oli aika tehda reissun toistaiseksi ensimmainen lentorahtilahetys...
Hoi Anista koukattiin Hanoin kautta pohjoiseen vuorille. Siella maistettiin pitkasta aikaa raikasta vuoristoilmaa ja nukuttiin kunnon peitoilla - ilman tuulettimia ja kaipailtiin lamminta suihkua, jota ei lupauksista huolimatta saatu! Tukikohtana toimi sootti vuoristokaupunki Sapa, josta ajettiin joka paiva skootterilla patikkaretkille. Maisemat olivat mahtavia ja paikallisten vuoristoheimojen kulttuuri teki todellisen vaikutuksen: hienot perinnepuvut (Mikaela osti yhden), idylliset riisipengerkylat ja ystavalliset ihmiset jattivat sellaisen fiiliksen, etta jonain paivana on palattava paremmalla ajalla...
Sapasta alkoi rankka matka kohti Hong Kongia: juna Hanoihin, siita taksi, minibussi ja viela minimpi bussi seka moottoripyora Kiinan rajalle, sitten kavelya rajan halki (Kapua ei meinattu paastaa maahan, paitsi huolellisten nimikirjoitusnaytteiden jalkeen ja neljan virkailijan sumputuskuulustelun jalkeen), rajalta taksi kaupunkiin, josta bussilla isoon betonihelvetti Nanningiin. Nanningista paasimme parin taksimatkan jalkeen takaisin samalle bussiasemalle jolle olimme saapuneet, koska junat Hong Kongiin olivat taynna. Meilla kavi kuitenkin todella hyva tuuri, etta saimme paikat fancysta yobussista peteineen Hong Kongiin. Taas uudet rajasaadot, jonka jalkeen bussi jatti meidat lentokentalle, josta ihana vapaaehtoisopas (tosiaan: Vietnamissa ja Kiinassa kukaan ei puhu englantia, joten ihana siinakin mielessa) neuvoi oikeaan bussiin ja Hong Kongin keskustaan.
Ensimmaisena iltana Hong Kongissa lahdimme kameraostoksille (puhelinongelmien takia emme saaneet Ilaria kiinni ennekuin seuraavana paivana), mutta houkuttelevien hintojen takaa paljastui sama raaka huijausmeininki kuin niin monessa paikassa muuallakin - emme vain osanneet odottaa sita merkkiliikkeiden ja pilvenpiirtajien keskella: Kapu vilautti korttia hieman liian aikaisin ja sovittuja kameroita ei yhtakkia ollutkaan saatavilla. Parin tunnin riitelyn (koko ajan myyja valehteli pain naamaa) jalkeen jouduttiin suostumaan semi varmaan, mutta kalliimpaan diiliin. Saatiin kuitenkin suurinpiirtein se mita haluttiin, eli canonin eos 550D:t, mutta jalkeenpain kelattuna olisi ehka pitanyt soittaa poliisit ja perua kaupat. No, tulipahan opittua kantapaan kautta asiointi kiinalaiten kanssa, jotka ovat todella tunnekylmia ja epaempaattisia kapitalisteja par excellense. Alkuharmistuksen jalkeen vietettiin rattoisaa aikaa Ilarin ja vaihtarikumppaneiden kanssa lahinna kaupunkia katsellen - tosin lipsahdettiin vahan baarien puolelle...
Hong Kongista jatkoimme Pekingiin, jossa oli tarkoitus viettaa muutama paiva ja kayda lapi pakolliset nahtavyydet: Tiananmen, Kielletty kaupunki ja muuri. Junalipputiskilla tuli suunnitelmiin vahan muutoksia: juna Ulan Batoriin menee kaksi kertaa viikossa perakkaisina paivina, joten piti valita seuraavan paivan juna tai viikko Pekingissa. Talla aikataululla Peking ei mielestamme ollut paikka, missa haluaisimme viikkoa jumittaa, joten visiitti Pekingissa jai kahden vuorokauden mittaiseksi. Kaytiin Tiananmenilla, joka oli ehka tylsin nahtavyys ikina, eika oikeastaan loydetty betoniviidakon keskelta mitaan muutakaan mielenkiintoista, paitsi Art district, jossa asuimme. Ikava kylla emme sielakaan kerenneet kaymaan yhdessakaan lukuisista mielenkiintoisista gallerioista (koska otimme ennen tietoa aikatauluista vahan liian rennosti hostellilla taiteillen).
Lahdimme Pekingista kuitenkin kevein mielin kohti Ulan Batoria, alkoihan ensimmainen Trans-Siberiaetappi ja kotimatkammekin (kaiken seikkailun keskella koti-ikava on hiljalleen ruvennut heraamaan) tavallaan siita. Emme jaaneet Pekingia kaipaamaan, mutta yhdeksi pettymykseksi junaraiteet kulkivat uusia tunneleita pitkin, emmeka nahneet vilaustakaan kuuluisasta muurista, lame! Juna kulki aluksi mahtavien vuoristojen halki, jonka jalkeen hienoinen hiekkapolyn kary paljasti, etta olimme saapuneet Gobin autiomaahan. Rajalla juna karkasi meilta pyoranvaihdon ajaksi (kiskot Kiinassa ovat leveammat), jolloin kittasimme bissea Eurooppaan matkaavien aussien kanssa. Ulan Batorista jatkoimme heti seuraavana paivana ekoretkelle (eli skippasimme Land Roverit ja 90 % retken hinnasta pitaisi menna suoraan perinteisen nomadielaman turvaamiseen maaseudulla) Tereljin kansallispuistoon mongolinomadien huomaan. Siella vietimme 4 paivaa matkustaen jurtasta jurttaan (Mongolialainen teltantapainen erittain viihtyisa asumus) harkakarryilla ja hevosilla ratsastaen. Mikaelahan on kokenut ratsastaja, mutta Kapulle oli aika uusi juttu laukata pitkin Mongolian tasankoja - seuraavana paivana kylla huomasi, ettei paassyt ihan samaan rytmiin pollen kanssa. Mongoliassa hevoset ovat kuitenkin onneksi aika pienia, mika pienensi kynnysta nousta satulaan (joka muuten on aika epamukava kapistus taalla), mutta toisaalta myos aika villeja..
Saapuessamme eraalle jurttatilalle paasimme osallistumaan myos pikkukilien joukkokastraatioon: olimme tuskin kerenneet heittaa kamamme nurkkaan, kun tilan vaki viittoili meidat pihalle ajamaan satapaista lammas/vuohilaumaa aitaukseen, jossa ilmeisesti kaikilta vuoden sisaan syntyneilta karitsoilta ja kileilta leikattiin kivekset pois. Kapun tehtava oli pyydystaa pikkukileja ja toimittaa ne operoitaviksi, kun taas Mikaela hatisteli aikuisia elaimia pysymaan aloillaan aitauksessa. Toimituksen jalkeen nautimme luonnollisesti keitettyja kilinkiveksia (maistuivat ihan keitetylta kananmunalta) vodkan kera - aikamoinen kokemus!
Neljan paivan jalkeen saavuttiin takaisin Ulan Batoriin. Viimeinen paiva Tereljissa oli sateinen ja kylma, tuli jopa rantaa. Muuten paivalampotilat ovat olleet kahdessakymmenessa ja tanaan oli etenkin todella lammin paiva - nautittiin siita kiipeamalla kaupunkia ymparoiville kukkuloille picnicille. Metsat ja kukkulat ovat viela ihan ruskeita ja harmaita, mutta kevat on selvasti nyt kaynnistynyt ja vihertavia laikkuja ja silmuja puissa on siella taalla. Kuulttin myos toiseen suuntaan matkustavilta hollantilaisilta etta Baikal jarvi oli viela puolitoista viikkoa sitten puolen metrin jaassa, mutta toivottavasti Siperiankin kevat on jo yhta hyvassa vauhdissa kuin taalla. Huomenna jatkamme matkaa kohti Irkutskia, mutta venalaiset rajamuodollisuudet vahan hirvittavat, koska olemme kuulleet niiden kestavan kyseisella raja-asemalla jopa 12 tuntia. Mongoliassa on ollut kaikin puolin mahtavaa, mutta jai myos sellainen fiilis, etta olisi joskus hauska nahda maa kesalla kun kaikki on vihreaa...
Paljon terveisia kaikille, meilla on jo tosi kova ikava kotiin - enaa muutama viikko ja reilu 6000 kilometria niin nahdaan!
Mekong Deltasta suuntasimme Etela-Vietnamin entiseen paakaupunkiin Saigoniin/Ho Chi Minhiin, miljoonien moottoripyorien kaupunkiin. Siella saimme ehdottomasti matkan parhaat ruoat, jopa Kapun tilaamat sammakot olivat melkein herkullisia - puhumattakaan chili beefeista, morning glory nuudeleista, katkaravuista, ankkakeitoista ja hedelmista, eika tassa kohtaa sovi olla mainitsematta paikallista ravintoloiden panemaa olutta, 50 c/reilu litran kannu! Hengattiin lahinna kodikkailla backpacker/turisti alueilla, mita nyt kaytiin katsomassa pakolliset keskustanahtavyydet, jotka olivat aika peruskauraa. War remnants museum ja taidemuseo gallerioineen sita vastoin olivat todella mielenkiintoisia ja ajatuksia herattavia ja kertoivat paljon vietnamilaisten suhtautumisesta maahansa ja historiaansa. In alles Saigon oli siisti mesta, liikenne aika kaoottinen, ihmiset elivat kuin sillit purkissa, mutta eipa se nayttanyt heita haittaavan: mummot nukkuivat kaduilla kansituoleissa ja kokonaiset perheet sikin sokin pitkin lattioita jne.. Finns det hjarterum sa finns det stjarterum!
Saigonista jatkoimme junalla Hoi Aniin, vanhaan kauppakaupunkiin, jossa sekoittuvat japanilaiset, eurooppalaiset ja vietnamilaiset vaikutteet. Kaupunki oli tapotaynna raataliliikkeita (toi mieleen lahes jotkut raatalimessut) ja turistiravintoloita. Itse kaupunki oli aika idyllinen mataline taloineen ja kapeine kujineen, mutta aika tylsa ja yli 200 raataliliiketta 75 tuhannen asukkaan kaupungissa menee vakisinkin overiksi. Aidyimme aluksi kuitenkin hieman shoppailemaan ja ikkunaostoksille ja lopuksi lankesimme teettamaan kostyymit: Kapulle cashmere-villainen puku ja Mikaelalle silkkinen mekko. Pukuja odotellessamme suuntasimme vuokrapyorilla muutaman kilometrin paahan rannalle - emme todellakaan olleet kuulleet mistaan ihmeellisista rannoista, joten hammastys oli suuri, kun edessa avautui lahes koko reissun hienoin ranta: turkoosi ihanan viilea meri, valkoista hiekkaa ja palmuja luonnollisina aurinkovarjoina. Meilla oli tietenkin riippumatot ja aamiaispicnic mukana, joten meno oli aika taydellista. Paivan paatteeksi oli aika tehda reissun toistaiseksi ensimmainen lentorahtilahetys...
Hoi Anista koukattiin Hanoin kautta pohjoiseen vuorille. Siella maistettiin pitkasta aikaa raikasta vuoristoilmaa ja nukuttiin kunnon peitoilla - ilman tuulettimia ja kaipailtiin lamminta suihkua, jota ei lupauksista huolimatta saatu! Tukikohtana toimi sootti vuoristokaupunki Sapa, josta ajettiin joka paiva skootterilla patikkaretkille. Maisemat olivat mahtavia ja paikallisten vuoristoheimojen kulttuuri teki todellisen vaikutuksen: hienot perinnepuvut (Mikaela osti yhden), idylliset riisipengerkylat ja ystavalliset ihmiset jattivat sellaisen fiiliksen, etta jonain paivana on palattava paremmalla ajalla...
Sapasta alkoi rankka matka kohti Hong Kongia: juna Hanoihin, siita taksi, minibussi ja viela minimpi bussi seka moottoripyora Kiinan rajalle, sitten kavelya rajan halki (Kapua ei meinattu paastaa maahan, paitsi huolellisten nimikirjoitusnaytteiden jalkeen ja neljan virkailijan sumputuskuulustelun jalkeen), rajalta taksi kaupunkiin, josta bussilla isoon betonihelvetti Nanningiin. Nanningista paasimme parin taksimatkan jalkeen takaisin samalle bussiasemalle jolle olimme saapuneet, koska junat Hong Kongiin olivat taynna. Meilla kavi kuitenkin todella hyva tuuri, etta saimme paikat fancysta yobussista peteineen Hong Kongiin. Taas uudet rajasaadot, jonka jalkeen bussi jatti meidat lentokentalle, josta ihana vapaaehtoisopas (tosiaan: Vietnamissa ja Kiinassa kukaan ei puhu englantia, joten ihana siinakin mielessa) neuvoi oikeaan bussiin ja Hong Kongin keskustaan.
Ensimmaisena iltana Hong Kongissa lahdimme kameraostoksille (puhelinongelmien takia emme saaneet Ilaria kiinni ennekuin seuraavana paivana), mutta houkuttelevien hintojen takaa paljastui sama raaka huijausmeininki kuin niin monessa paikassa muuallakin - emme vain osanneet odottaa sita merkkiliikkeiden ja pilvenpiirtajien keskella: Kapu vilautti korttia hieman liian aikaisin ja sovittuja kameroita ei yhtakkia ollutkaan saatavilla. Parin tunnin riitelyn (koko ajan myyja valehteli pain naamaa) jalkeen jouduttiin suostumaan semi varmaan, mutta kalliimpaan diiliin. Saatiin kuitenkin suurinpiirtein se mita haluttiin, eli canonin eos 550D:t, mutta jalkeenpain kelattuna olisi ehka pitanyt soittaa poliisit ja perua kaupat. No, tulipahan opittua kantapaan kautta asiointi kiinalaiten kanssa, jotka ovat todella tunnekylmia ja epaempaattisia kapitalisteja par excellense. Alkuharmistuksen jalkeen vietettiin rattoisaa aikaa Ilarin ja vaihtarikumppaneiden kanssa lahinna kaupunkia katsellen - tosin lipsahdettiin vahan baarien puolelle...
Hong Kongista jatkoimme Pekingiin, jossa oli tarkoitus viettaa muutama paiva ja kayda lapi pakolliset nahtavyydet: Tiananmen, Kielletty kaupunki ja muuri. Junalipputiskilla tuli suunnitelmiin vahan muutoksia: juna Ulan Batoriin menee kaksi kertaa viikossa perakkaisina paivina, joten piti valita seuraavan paivan juna tai viikko Pekingissa. Talla aikataululla Peking ei mielestamme ollut paikka, missa haluaisimme viikkoa jumittaa, joten visiitti Pekingissa jai kahden vuorokauden mittaiseksi. Kaytiin Tiananmenilla, joka oli ehka tylsin nahtavyys ikina, eika oikeastaan loydetty betoniviidakon keskelta mitaan muutakaan mielenkiintoista, paitsi Art district, jossa asuimme. Ikava kylla emme sielakaan kerenneet kaymaan yhdessakaan lukuisista mielenkiintoisista gallerioista (koska otimme ennen tietoa aikatauluista vahan liian rennosti hostellilla taiteillen).
Lahdimme Pekingista kuitenkin kevein mielin kohti Ulan Batoria, alkoihan ensimmainen Trans-Siberiaetappi ja kotimatkammekin (kaiken seikkailun keskella koti-ikava on hiljalleen ruvennut heraamaan) tavallaan siita. Emme jaaneet Pekingia kaipaamaan, mutta yhdeksi pettymykseksi junaraiteet kulkivat uusia tunneleita pitkin, emmeka nahneet vilaustakaan kuuluisasta muurista, lame! Juna kulki aluksi mahtavien vuoristojen halki, jonka jalkeen hienoinen hiekkapolyn kary paljasti, etta olimme saapuneet Gobin autiomaahan. Rajalla juna karkasi meilta pyoranvaihdon ajaksi (kiskot Kiinassa ovat leveammat), jolloin kittasimme bissea Eurooppaan matkaavien aussien kanssa. Ulan Batorista jatkoimme heti seuraavana paivana ekoretkelle (eli skippasimme Land Roverit ja 90 % retken hinnasta pitaisi menna suoraan perinteisen nomadielaman turvaamiseen maaseudulla) Tereljin kansallispuistoon mongolinomadien huomaan. Siella vietimme 4 paivaa matkustaen jurtasta jurttaan (Mongolialainen teltantapainen erittain viihtyisa asumus) harkakarryilla ja hevosilla ratsastaen. Mikaelahan on kokenut ratsastaja, mutta Kapulle oli aika uusi juttu laukata pitkin Mongolian tasankoja - seuraavana paivana kylla huomasi, ettei paassyt ihan samaan rytmiin pollen kanssa. Mongoliassa hevoset ovat kuitenkin onneksi aika pienia, mika pienensi kynnysta nousta satulaan (joka muuten on aika epamukava kapistus taalla), mutta toisaalta myos aika villeja..
Saapuessamme eraalle jurttatilalle paasimme osallistumaan myos pikkukilien joukkokastraatioon: olimme tuskin kerenneet heittaa kamamme nurkkaan, kun tilan vaki viittoili meidat pihalle ajamaan satapaista lammas/vuohilaumaa aitaukseen, jossa ilmeisesti kaikilta vuoden sisaan syntyneilta karitsoilta ja kileilta leikattiin kivekset pois. Kapun tehtava oli pyydystaa pikkukileja ja toimittaa ne operoitaviksi, kun taas Mikaela hatisteli aikuisia elaimia pysymaan aloillaan aitauksessa. Toimituksen jalkeen nautimme luonnollisesti keitettyja kilinkiveksia (maistuivat ihan keitetylta kananmunalta) vodkan kera - aikamoinen kokemus!
Neljan paivan jalkeen saavuttiin takaisin Ulan Batoriin. Viimeinen paiva Tereljissa oli sateinen ja kylma, tuli jopa rantaa. Muuten paivalampotilat ovat olleet kahdessakymmenessa ja tanaan oli etenkin todella lammin paiva - nautittiin siita kiipeamalla kaupunkia ymparoiville kukkuloille picnicille. Metsat ja kukkulat ovat viela ihan ruskeita ja harmaita, mutta kevat on selvasti nyt kaynnistynyt ja vihertavia laikkuja ja silmuja puissa on siella taalla. Kuulttin myos toiseen suuntaan matkustavilta hollantilaisilta etta Baikal jarvi oli viela puolitoista viikkoa sitten puolen metrin jaassa, mutta toivottavasti Siperiankin kevat on jo yhta hyvassa vauhdissa kuin taalla. Huomenna jatkamme matkaa kohti Irkutskia, mutta venalaiset rajamuodollisuudet vahan hirvittavat, koska olemme kuulleet niiden kestavan kyseisella raja-asemalla jopa 12 tuntia. Mongoliassa on ollut kaikin puolin mahtavaa, mutta jai myos sellainen fiilis, etta olisi joskus hauska nahda maa kesalla kun kaikki on vihreaa...
Paljon terveisia kaikille, meilla on jo tosi kova ikava kotiin - enaa muutama viikko ja reilu 6000 kilometria niin nahdaan!
perjantai, 23. huhtikuuta 2010
Arelosa Phnom Penh till mytiska Vietnam
Efter Angkors tempel tog vi bussen till det arelosa Phnom Penh, som visade sig vara en riktigt sot och hanterbar stad. Om man ar ute efter droger, ar nog Phnom Penh the city, varannan typ pa gatan forsokte salja oss en tuktuk ride, varannan fragade forsiktigt om vi var intresserade av "smoking". Vissa nojde sig med att man gick forbi eller skakade pa huvudet, andra funderade daremot till nast om kanske kokain faller oss i smaken, eller kanske opium.. Vi spenderade vara dagar i Phnom Penh med lite historialektion och mycket ta det lugnt i form av flanerande pa stan, atande, drickande och sovande.
Allt ar inte guld som glimmar, utom i kambodjanska kungens palats... Vi ville besoka det kungliga palatset med dess silvergolv, Buddhastaty av 90 kg guld utsmyckad med 2038 diamanter plus den enorma kristallbuddhan. Tyvarr hade kungen bestamt sig for att vara hemma just da sa de va stangt for besokare, better luck next time.
Daremot tog vi del av lite "kultur" i Tuol Sleng/S-21 fangelset, Khmer Rouge "sakerhetsavdelning", for folk misstankta for "spionage". Folk torterades till dods pa de mest sadistiska vis... och varfor? Joo for att nagra typer hade bestamt sig for att "Nu ska det odlas ris".. "i mangder". Detta pa en nagot vacklande "kommunist/maoistisk" grund: typ tillbaka till ett agrarsamhalle. Hur slutade denna nagot naiva och inte sa valplanerade ide, i att 25 % av kambodjanerna blev blodigt slaktade?
Alla "evakuerades" alltsa till landet for att borja odla ris. Man blev skilda fran kvinnor och barn fran sina foraldrar, perus diktatur att fostra barnen till det nya systemet. De sku forstass inte heller ga i skola, ja hogt utbildat folk sku ju faktiskt dodas, och folk med glasogon med. Skit alltsa i all sorts utbildning, urbant liv, konst, traditioner och kulturskapande och borja odla ris. Aijoo, utover risodlandet skulle man salja en del av det till andra kommunistlander, for att kopa vapen!! Som vanligt for diktaturer, sparade de har ut: man lyckades forstass inte odla sa mycket ris som Pol Pot raknat ut, han hade kanske glomt beakta i rakningarna att man i Kambodja endast kan odla ris halva aret. Vilket valjer man da om man inte har tillrackligt med ris for att mata folk och kopa vapen? Kopa vapen forstass! I alla fall inte mata folket. Nar folk e hungriga e dom ocksa missnojda o nar folk e missnojda e de endast en man som kanner sig hotad. Soppan for diktatorsparanoia e kokad.
Man kan inte med ord beskriva de kanslor som vacktes nar man gick runt i korridorerna av den fore detta skolan, nufortiden inpaketerad i taggtrad, sag pa bilderna av fangarna och tankte pa att int en enda av dem kom ut harifran levande. Noggrant se pa de manskliga ansiktena, minerna, forsoka se den har manniskan livslevande framfor sig. Med sina tankar, kanslor, historia. Tanka pa det liv de levt som slutat har. I tortyr. Liv som slutat med falska bekannelser av brott man ej begatt, angivandet av lika oskyldiga slaktingar och vanner. Och igen varfor? For ris! Det finns ingen vettig forklaring.. en totalt forvrangd varldsbild, psykos, diktatorsparanoia?? Varfor e folk sa oformogna att erkanna att de gick for langt, lat oss sluta leken forran de e for sent. De va en av de dar stunder nar man forsoker fa saker att ga ihop i ens huvud, forsoker se alla pusselbitar framfor sig och forklara for sig sjalv vad som forsigick i de huvuden som skapade det har maskineriet. Vid sidan om det har ar det den lilla psykologen i en som pa ett annat plan forsoker forklara vad som gick snett?!? Nar man star infor sanahar grymheter nojer man sig icke med oidipuskomplex, franvarande pappor, fixationer och genetiska anlag.. Hupa, hjalp mig! :)
Som overallt i Kambodja, marktes aven denna stad av rodkhmerernas terror. Att det finns manniskor som efter 30 ar varje dag maste paminnas om det skit de traskat i. Fattigdomen och landminsoffren var narvarande pa gatorna i form av tiggare av alla de slag. Man kanner sig ofta sa grym nar man gar forbi dessa manniskovrak, ensamma sjalar i vimlet av storstader. Man sku ha lust att krama dem, saga at dem att stiga upp, att varlden int e sa grym som du tror. Men ofta kan man inte ens le at dessa folk, det ar som man skulle ha en instinkt att blunda at den sorts misar man inte kan gora nagot at. Det ar synd att historien paminner om sig pa detta vis, det rotlosa folk som krig lamnar bakom sig.
Fran Phnom Penh, puttrade vi langs med Mekong flodens sagolika landskap ner till Chau Doc och det mytiska Vietnam. Hittills alskar ja det: risplockarhattarna, marknaderna, cyklarna, de leende manniskorna, maten... fast ja hatar kaffet har. Ibland har vi nog undrat hur man ens kan salja vissa produkter under namnet kaffe. I Vietnam ar det omojligt att glomma bort var man ar, de vackra roda flaggorna med den gula stjarnan i mitten finns overallt! Imorgon skall vi till Can Thos flytande marknad, start 5.30!!! pa morgonen for att se soluppgangen pa Mekong, ser fram emot det!
Saknar morkt brod, ost, kaffe, egen sang (sangarna har luktar) och er!! Kram!
M
Allt ar inte guld som glimmar, utom i kambodjanska kungens palats... Vi ville besoka det kungliga palatset med dess silvergolv, Buddhastaty av 90 kg guld utsmyckad med 2038 diamanter plus den enorma kristallbuddhan. Tyvarr hade kungen bestamt sig for att vara hemma just da sa de va stangt for besokare, better luck next time.
Daremot tog vi del av lite "kultur" i Tuol Sleng/S-21 fangelset, Khmer Rouge "sakerhetsavdelning", for folk misstankta for "spionage". Folk torterades till dods pa de mest sadistiska vis... och varfor? Joo for att nagra typer hade bestamt sig for att "Nu ska det odlas ris".. "i mangder". Detta pa en nagot vacklande "kommunist/maoistisk" grund: typ tillbaka till ett agrarsamhalle. Hur slutade denna nagot naiva och inte sa valplanerade ide, i att 25 % av kambodjanerna blev blodigt slaktade?
Alla "evakuerades" alltsa till landet for att borja odla ris. Man blev skilda fran kvinnor och barn fran sina foraldrar, perus diktatur att fostra barnen till det nya systemet. De sku forstass inte heller ga i skola, ja hogt utbildat folk sku ju faktiskt dodas, och folk med glasogon med. Skit alltsa i all sorts utbildning, urbant liv, konst, traditioner och kulturskapande och borja odla ris. Aijoo, utover risodlandet skulle man salja en del av det till andra kommunistlander, for att kopa vapen!! Som vanligt for diktaturer, sparade de har ut: man lyckades forstass inte odla sa mycket ris som Pol Pot raknat ut, han hade kanske glomt beakta i rakningarna att man i Kambodja endast kan odla ris halva aret. Vilket valjer man da om man inte har tillrackligt med ris for att mata folk och kopa vapen? Kopa vapen forstass! I alla fall inte mata folket. Nar folk e hungriga e dom ocksa missnojda o nar folk e missnojda e de endast en man som kanner sig hotad. Soppan for diktatorsparanoia e kokad.
Man kan inte med ord beskriva de kanslor som vacktes nar man gick runt i korridorerna av den fore detta skolan, nufortiden inpaketerad i taggtrad, sag pa bilderna av fangarna och tankte pa att int en enda av dem kom ut harifran levande. Noggrant se pa de manskliga ansiktena, minerna, forsoka se den har manniskan livslevande framfor sig. Med sina tankar, kanslor, historia. Tanka pa det liv de levt som slutat har. I tortyr. Liv som slutat med falska bekannelser av brott man ej begatt, angivandet av lika oskyldiga slaktingar och vanner. Och igen varfor? For ris! Det finns ingen vettig forklaring.. en totalt forvrangd varldsbild, psykos, diktatorsparanoia?? Varfor e folk sa oformogna att erkanna att de gick for langt, lat oss sluta leken forran de e for sent. De va en av de dar stunder nar man forsoker fa saker att ga ihop i ens huvud, forsoker se alla pusselbitar framfor sig och forklara for sig sjalv vad som forsigick i de huvuden som skapade det har maskineriet. Vid sidan om det har ar det den lilla psykologen i en som pa ett annat plan forsoker forklara vad som gick snett?!? Nar man star infor sanahar grymheter nojer man sig icke med oidipuskomplex, franvarande pappor, fixationer och genetiska anlag.. Hupa, hjalp mig! :)
Som overallt i Kambodja, marktes aven denna stad av rodkhmerernas terror. Att det finns manniskor som efter 30 ar varje dag maste paminnas om det skit de traskat i. Fattigdomen och landminsoffren var narvarande pa gatorna i form av tiggare av alla de slag. Man kanner sig ofta sa grym nar man gar forbi dessa manniskovrak, ensamma sjalar i vimlet av storstader. Man sku ha lust att krama dem, saga at dem att stiga upp, att varlden int e sa grym som du tror. Men ofta kan man inte ens le at dessa folk, det ar som man skulle ha en instinkt att blunda at den sorts misar man inte kan gora nagot at. Det ar synd att historien paminner om sig pa detta vis, det rotlosa folk som krig lamnar bakom sig.
Fran Phnom Penh, puttrade vi langs med Mekong flodens sagolika landskap ner till Chau Doc och det mytiska Vietnam. Hittills alskar ja det: risplockarhattarna, marknaderna, cyklarna, de leende manniskorna, maten... fast ja hatar kaffet har. Ibland har vi nog undrat hur man ens kan salja vissa produkter under namnet kaffe. I Vietnam ar det omojligt att glomma bort var man ar, de vackra roda flaggorna med den gula stjarnan i mitten finns overallt! Imorgon skall vi till Can Thos flytande marknad, start 5.30!!! pa morgonen for att se soluppgangen pa Mekong, ser fram emot det!
Saknar morkt brod, ost, kaffe, egen sang (sangarna har luktar) och er!! Kram!
M
Phnom Penhista idylliseen Mekongin suistoon (ja pari huomiota puna-khmereista)
Siem Reapin jalkeen vietimme muutaman paivan Kambotzan paakaupunki Phnom Penhissa - ihan mielenkiintoinen paikka, mutta luonnollisesti paljon primitiivisempi kuin aikaisemmat paakaupungit, joissa olemme vierailleet. Infrastruktuuri on viela aika kehitysmaatasoa katujen tulviessa vahankaan rankemmasta sateesta ja sahkojohtoja roikkuu sellaisisssa mytyissa, etta empa valittaisi taalla sahkomieheksi ruveta.. Autoja on myos aika harvakseltaan, mutta kaksipyoraisia sitakin enemman. Porukka tuntuu myos noudattavan aivan kummallisia koodistoja: liikenteessa mennaan molempaan suuntaan milloin millakin puolella ja risteyksissa pujotellaan aika kaoottisesti - teiden ylitys tuntuu valilla aika hurjalta. (jos haluat seurata vain matkakuulumisia, etka valita puna-khmer syva-analyysista, siirry monta kappaletta alas!)
Jatimme puna-khmerien killing fieldsit valiin, mutta vierailimme Tuol Slengissa eli entisessa S-21 security prisonissa. Paikka toimi vuosina 75-79 puna-khmerien kidutuslaitoksena, jonka noin 17 000:sta vangista vain seitseman selvisi elavana ulos. Entinen koulu oli muutettu ensin vankilaksi ja nyt se toimii kansanmurhamuseona; luonnollisesti rakennus piti sisallaan lahes synkinta tavaraa, mita ihminen voi kuvitella, mutta itse museo oli toteutettu aika tyylikkaasti ilman, etta julmuuksilla massailtiin turhaan. Perehtyessa seinilla roikkuviin puna-khmer-projektia kuvaaviin tarinoihin, kirjoituksiin yms. tuli kylla taysin absurdi olo. Onhan kauheuksia ennenkin ollut, mutta yleensa siella takana on edes jonkinlainen ymmarrettava motiivi tai uskomus. Esimerkiksi samaan never again-kategoriaan kuuluvilla natseilla oli edes jonkinlainen (jokseenkin ymmarrettava) rotuun, kulttuuriin ja kansankuntaan liittyva ideologia omien hirmutekojensa takana, mutta enta pol potilla ja khmer-rougeilla: tehda ihmisista riisintekokoneita ilman minkaanlaista omaa kulttuuria.
"It is better to arrest ten innocent people than letting one guilty go free"
- Khmer-Rouge
Homman piti menna jokseenkin nain: tyhjennetaan kaupungit ja tehdaan kambotzasta mahdollisimman agraarinen valtio, kaikki feodaalinen, porvarillinen ja kapitalistinen on lakkautettava - raha muun muuassa, ihmiset sijoitetaan Angkarin (koneisto, systeemi tms.) toimesta yksikoihin viljelemaan riisia (12-14h/pva), lapset erotetaan vanhemmistaan, ihmiset eivat saa valita omia puolisoitaan, kaikki juhlat, seremoniat ja uskonnot on kielletaan (paitsi pakkohaat, joissa naitetaan Angkarin valitsemat ihmiset koruttomasti toisilleen), luodaan saman tyylinen ilmiantosysteemi kuin neuvostoliitossa pahimmillaan ja lopuksi vainotaan kaikkia vahankaan mitaan sivistysta saaneita (kirjoitustaitoisia, ihmisia, joilla on silmalasit, iso maha [statussymboli!], kielitaitoisia, ammattitaitoisia jne. Khmer-rouget teloittivat kaikki entisen hallinnon kanssa vehkeilleet opettajia, poliiseja ja laakareita myoten, myos kaikki munkit tapettiin).
Taman kaiken takana oli tavoite ravinnollisesti omavaraisesta maasta, joka saisi ylimaaraisesta vientiriisista valuuttaa, jolla ostaa aseita, tyokaluja jms. Tosiasiassa khmer-rouge-johtajat kayttivat riisisadon siina maarin vientiin, ettei jaljelle jaanyt tarpeeksi edes siemenriisia, nalkaisista kansalaisista puhumattakaan. Maan laaketeollisuus annettiin lukutaidottomien maalaistyttojen/naisten hoidettavaksi ja laakereseptit olivat kuin suoraan huonosta komediasta. Myos sairaalat tyhjennettiin, jotta ihmiset saataisiin maaseudulle. Nalanhadan, vakivaltakoneiston ynna yhteiskunnallisten epaonnistumisten takia kambotzalaisista kuoli neljana khmer-rouge vuotena noin 25% (sodan jalkeen 70% kansasta oli naisia) ja jaljelle jaaneet olivat erotettu omaisistaan, ystavistaan ja revitty irti kotiseuduiltaan. Lisaksi nelja vuosikertaa vastasyntyneita lapsia oli kasvanut ilman minkaanlaista perhe-elamaa maassa, jossa kukaan ei voinut luottaa kehenkaan...ei sen takia, etta luotaisiin maailma, jossa kaikilla olisi parempi olla, vaan jotta saataisiin enemman riisia ei-feodaalisilla ja ei-kapitalistisilla rakenteilla, miksi?
Mietin myos 1900-lukua ylipaansa, mita ihmisille silloin oikein tapahtui? Britti-historijoitsija Hobsbawm nimittaa sita nimella age of extremes, ja sita se on ollutkin: miettikaa ensimmaista maailmansotaa ja sen kansanmurhia, toista ms:a holokausteineen, dresdeneineen, hiroshima-nagasageineen, sisallissotia suomessa, espanjassa, irlannissa, venajalla ja myohemmin lahes jokaisessa saharan etelapuolisessa afrikan maassa, siirtomaahallintoa, kylman sodan sotilasjunttia etela-amerikassa, CIA:n toimia ja jenkkeja ylipaansa, itablokin vakivaltakoneistoa, vakivaltaisia diktatuureja oikealla ja vasemmalla, lahi-ita, irak-iran ja kurdit, lisaa kansamurhia 90-luvulla ..balkan..ruanda... 1800-luvulla Marxin mukaan filosofit olivat vain analysoineet maailmaa, kun tehtavana on sen muuttaminen. 1900-luvulla ihmiset yrittivat todella muuttaa maailmaa. Luulen, etta vika oli nopeudessa ja koossa, mutta ennen kaikkea ideologioissa ja keinoissa: molemmat olivat jotain, mita ihmiset eivat kestaneet. Ideologiat eivat kohdanneet todellisuutta samalla, kun kaytossa olivat aseet ja keinot, joita ihmiset eivat osanneet kayttaa. Kaiken ja kaikkien piti muuttua aina paivassa: kaikki oli yhta totaalista vallankumousta, hyvat voittavat pahan ja silloin keinoilla ei ole valia - se on lopputulos, joka lasketaan. Se, mika unohtui, olivat yliyksilolliset rakenteet ja kulttuuri, joita ei voi muuttaa paivassa - seka muutama psykologinen lainalaisuus, joiden perusteella nayttaisi silta, etta suurin osa ihmisista tekee aika pitkalti niin kuin kasketaan (juuri laumassa, yhteiskunnassa, siis), mutta ei heista hetkessa kuitenkaan sydameltaan tule sen enempaa kommunisteja kuin muitakaan ideologian mukaisen elaman tunnustajia...Luulen, etta monet vain haluaisivat elaa elamaansa erossa aarimmaisyyksista...Zizek taisi osua suomen vierailullaan naulan kantaan kehottaessaan ihmisia ei enaa suin pain muuttamaan maailmaan, vaan hiljentaa, jopa pysahtya, hetkeksi tulkitsemaan sita. Saapa nahda kuinka kay.
Kun tahan soppaan lisataan 5-10 vuotta sisallissotaa ennen punakhmereja, massiiviset jenkkipommitukset vietnamin sodan aikana ja vetaytyvien punakhmerien maamiinoitukset (jatkuivat 90-luvun loppuun muiden satunnaisten taistelujen kanssa), saadaan sodan repima yhteiskunta varmasti sanan syvimmassa merkituksessa. Jalleenrakennusta viivastytti eras kansainvalisen politiikan ja YK:n voimannaytoista: vietnamin avulla syrjaytetty khmer-rouge-johto edusti kambotzaa ainoana kansainvalisesti tunnustettuna hallituksena YK:n yleiskokouksissa vuoteen 1998 asti (pol pot kuolee) - olikohan jenkeilla pieni katkeruus omasta vietnamkampanjastaan + hurraa veto-oikeus! Vasta 2000-luvulla on alettu puhumaan oikeudenkaynneista khmer-rouge-johtoa vastaan ja nama onneksi alkoivatkin kansaivalisen poikkeustuomioistuimen alaisuudessa vuonna 2007 - joukossa mm. entinen s-21 vankilan johtava upseeri.
Tata taustaa vastaan kaduilla tyoskentelevat/kayskentelvat lapset ja maamiinojen silpomat kerjalaiset muodostavat aika rankan ja surullisen kontrastin muuten niin ihastuttavalle maalle; sodan jaljilta laittomat aseet, katujen kulmissa paivystavat huumekauppiaat ja ilmeisesti myos lapsiprostituutio ovat masentavan yleisia - mutta toisaalta, ainakin itse uskoisin vahvasti, etta maa on nousemassa ylos traumaattisesta menneisyydestaan, mutta yhteiskunnan vinoutuneiden rakenteiden takia ulkopuoliselle avulle on todella tarvetta. Mikali haluatte lahjoittaa rahaa hyvantekevaisyyteen tai harkitsette vapaaehtoistyota, suosittelen todella harkitsemaan Kambotzaa - maata, joka on saanut vahan liikaa kantaakseen...
No joo, synkistelyt synkistelty! Meilla oli todella hauskaa Kambotzassa ja paikallinen khmer-keittio kuuluu ehdottomasti reissun parhaisiin, lisaksi halvat hinnat ja laid back-kulttuuri tuhansine riippukeinuineen iski kylla meikalaisiin, ostimme itsekin hammockit, joissa levyttelimme joen rannassa ja Angkorin temppeliviidakossa.
Pnhom Penista otimme jokiveneen (juuri sellaisen puisen aidon, jossa moottori pauhaa ja penkit ovat kovia - mutta tamakin vasta kovien neuvottelujen jalkeen, kun paikalliset haluavat aina, tottakai, myyda hienoja, kalliimpia ja nopeampia ilmastoituja lasikuituvenematkoja, jotka tuovat mieleen bussin tai lentokoneen eli what's the point?) ja purjehdimme alas Mekongia kohti Vietnamia. Matkan alussa joki oli satoja metreja levea, eika rannoillakaan ollut paljoa nahtavaa. Vietnamin rajan jalkeen saavuttuamme varsinaiseen suistoon alkoi todella unohtumaton ja siisti venematka: puokkoilimme valilla todella kapeilla pikku vesivaylilla ja valilla isommilla, matkaa reunustivat pikkuveneet, kodit ja ihmiset, jotka milloin kylpivat itse milloin kylvettivat karjaansa tai pesivat pyykkejaan tai astoitaan. Nain myos reissun ensimmaisen kaarmeen, ehka 2-3 metrinen, joka menna viiletteli pitkin jokea. Valuttuamme virtaa alas hieman suuremmille uomille tuli vastaan isompia paatteja, joita oli kaiken nakoisia - yhdistavana tekijana uhmaavan nakoisiksi naamoiksi maalatut keulat. Lahestyessamme maaranpaatamme Chao Docia kelluvat talot rupesivat tihentymaan ja kalastavia ihmisia nakya kaikkialla, alkoi vakisinkin mietityttamaan, miten erilailla ihmiset voivat elaa: kelluvassa talossa tai veneessa joessa, jossa peseydyt, josta saat ruoan, jota pitkin kaikki kulkee..monin paikoin elo naytti aika kodikkaalta! Tosin aikaisemmin tulvineen joen jaljilta jokivarren puissa nakyi sen verran paljon muovia, etta on joessa varmasti paskaakin, niin kuin kaikkialla, missa ihminen pitaa majaansa.
Chao Docista siirryimme hurjalla (hyva, ettei jyratty pikkuparkoja mopoineen, pari oli aika lahella) minibussimatkalla Can Thohon ja huomenna lahdemme ennen auringonnousua joelle katsomaan muutamaa kelluvaa markettia ( toinen on mekongin suurin) ja jotain kylameininkeja. Sitten joskus Ho Tsi Minh Cityyn eli entiseen Saigoniin. Aurinkoista kevatta kaikille, jotka jaksoivat lukea tanne asti!
Kapu
Jatimme puna-khmerien killing fieldsit valiin, mutta vierailimme Tuol Slengissa eli entisessa S-21 security prisonissa. Paikka toimi vuosina 75-79 puna-khmerien kidutuslaitoksena, jonka noin 17 000:sta vangista vain seitseman selvisi elavana ulos. Entinen koulu oli muutettu ensin vankilaksi ja nyt se toimii kansanmurhamuseona; luonnollisesti rakennus piti sisallaan lahes synkinta tavaraa, mita ihminen voi kuvitella, mutta itse museo oli toteutettu aika tyylikkaasti ilman, etta julmuuksilla massailtiin turhaan. Perehtyessa seinilla roikkuviin puna-khmer-projektia kuvaaviin tarinoihin, kirjoituksiin yms. tuli kylla taysin absurdi olo. Onhan kauheuksia ennenkin ollut, mutta yleensa siella takana on edes jonkinlainen ymmarrettava motiivi tai uskomus. Esimerkiksi samaan never again-kategoriaan kuuluvilla natseilla oli edes jonkinlainen (jokseenkin ymmarrettava) rotuun, kulttuuriin ja kansankuntaan liittyva ideologia omien hirmutekojensa takana, mutta enta pol potilla ja khmer-rougeilla: tehda ihmisista riisintekokoneita ilman minkaanlaista omaa kulttuuria.
"It is better to arrest ten innocent people than letting one guilty go free"
- Khmer-Rouge
Homman piti menna jokseenkin nain: tyhjennetaan kaupungit ja tehdaan kambotzasta mahdollisimman agraarinen valtio, kaikki feodaalinen, porvarillinen ja kapitalistinen on lakkautettava - raha muun muuassa, ihmiset sijoitetaan Angkarin (koneisto, systeemi tms.) toimesta yksikoihin viljelemaan riisia (12-14h/pva), lapset erotetaan vanhemmistaan, ihmiset eivat saa valita omia puolisoitaan, kaikki juhlat, seremoniat ja uskonnot on kielletaan (paitsi pakkohaat, joissa naitetaan Angkarin valitsemat ihmiset koruttomasti toisilleen), luodaan saman tyylinen ilmiantosysteemi kuin neuvostoliitossa pahimmillaan ja lopuksi vainotaan kaikkia vahankaan mitaan sivistysta saaneita (kirjoitustaitoisia, ihmisia, joilla on silmalasit, iso maha [statussymboli!], kielitaitoisia, ammattitaitoisia jne. Khmer-rouget teloittivat kaikki entisen hallinnon kanssa vehkeilleet opettajia, poliiseja ja laakareita myoten, myos kaikki munkit tapettiin).
Taman kaiken takana oli tavoite ravinnollisesti omavaraisesta maasta, joka saisi ylimaaraisesta vientiriisista valuuttaa, jolla ostaa aseita, tyokaluja jms. Tosiasiassa khmer-rouge-johtajat kayttivat riisisadon siina maarin vientiin, ettei jaljelle jaanyt tarpeeksi edes siemenriisia, nalkaisista kansalaisista puhumattakaan. Maan laaketeollisuus annettiin lukutaidottomien maalaistyttojen/naisten hoidettavaksi ja laakereseptit olivat kuin suoraan huonosta komediasta. Myos sairaalat tyhjennettiin, jotta ihmiset saataisiin maaseudulle. Nalanhadan, vakivaltakoneiston ynna yhteiskunnallisten epaonnistumisten takia kambotzalaisista kuoli neljana khmer-rouge vuotena noin 25% (sodan jalkeen 70% kansasta oli naisia) ja jaljelle jaaneet olivat erotettu omaisistaan, ystavistaan ja revitty irti kotiseuduiltaan. Lisaksi nelja vuosikertaa vastasyntyneita lapsia oli kasvanut ilman minkaanlaista perhe-elamaa maassa, jossa kukaan ei voinut luottaa kehenkaan...ei sen takia, etta luotaisiin maailma, jossa kaikilla olisi parempi olla, vaan jotta saataisiin enemman riisia ei-feodaalisilla ja ei-kapitalistisilla rakenteilla, miksi?
Mietin myos 1900-lukua ylipaansa, mita ihmisille silloin oikein tapahtui? Britti-historijoitsija Hobsbawm nimittaa sita nimella age of extremes, ja sita se on ollutkin: miettikaa ensimmaista maailmansotaa ja sen kansanmurhia, toista ms:a holokausteineen, dresdeneineen, hiroshima-nagasageineen, sisallissotia suomessa, espanjassa, irlannissa, venajalla ja myohemmin lahes jokaisessa saharan etelapuolisessa afrikan maassa, siirtomaahallintoa, kylman sodan sotilasjunttia etela-amerikassa, CIA:n toimia ja jenkkeja ylipaansa, itablokin vakivaltakoneistoa, vakivaltaisia diktatuureja oikealla ja vasemmalla, lahi-ita, irak-iran ja kurdit, lisaa kansamurhia 90-luvulla ..balkan..ruanda... 1800-luvulla Marxin mukaan filosofit olivat vain analysoineet maailmaa, kun tehtavana on sen muuttaminen. 1900-luvulla ihmiset yrittivat todella muuttaa maailmaa. Luulen, etta vika oli nopeudessa ja koossa, mutta ennen kaikkea ideologioissa ja keinoissa: molemmat olivat jotain, mita ihmiset eivat kestaneet. Ideologiat eivat kohdanneet todellisuutta samalla, kun kaytossa olivat aseet ja keinot, joita ihmiset eivat osanneet kayttaa. Kaiken ja kaikkien piti muuttua aina paivassa: kaikki oli yhta totaalista vallankumousta, hyvat voittavat pahan ja silloin keinoilla ei ole valia - se on lopputulos, joka lasketaan. Se, mika unohtui, olivat yliyksilolliset rakenteet ja kulttuuri, joita ei voi muuttaa paivassa - seka muutama psykologinen lainalaisuus, joiden perusteella nayttaisi silta, etta suurin osa ihmisista tekee aika pitkalti niin kuin kasketaan (juuri laumassa, yhteiskunnassa, siis), mutta ei heista hetkessa kuitenkaan sydameltaan tule sen enempaa kommunisteja kuin muitakaan ideologian mukaisen elaman tunnustajia...Luulen, etta monet vain haluaisivat elaa elamaansa erossa aarimmaisyyksista...Zizek taisi osua suomen vierailullaan naulan kantaan kehottaessaan ihmisia ei enaa suin pain muuttamaan maailmaan, vaan hiljentaa, jopa pysahtya, hetkeksi tulkitsemaan sita. Saapa nahda kuinka kay.
Kun tahan soppaan lisataan 5-10 vuotta sisallissotaa ennen punakhmereja, massiiviset jenkkipommitukset vietnamin sodan aikana ja vetaytyvien punakhmerien maamiinoitukset (jatkuivat 90-luvun loppuun muiden satunnaisten taistelujen kanssa), saadaan sodan repima yhteiskunta varmasti sanan syvimmassa merkituksessa. Jalleenrakennusta viivastytti eras kansainvalisen politiikan ja YK:n voimannaytoista: vietnamin avulla syrjaytetty khmer-rouge-johto edusti kambotzaa ainoana kansainvalisesti tunnustettuna hallituksena YK:n yleiskokouksissa vuoteen 1998 asti (pol pot kuolee) - olikohan jenkeilla pieni katkeruus omasta vietnamkampanjastaan + hurraa veto-oikeus! Vasta 2000-luvulla on alettu puhumaan oikeudenkaynneista khmer-rouge-johtoa vastaan ja nama onneksi alkoivatkin kansaivalisen poikkeustuomioistuimen alaisuudessa vuonna 2007 - joukossa mm. entinen s-21 vankilan johtava upseeri.
Tata taustaa vastaan kaduilla tyoskentelevat/kayskentelvat lapset ja maamiinojen silpomat kerjalaiset muodostavat aika rankan ja surullisen kontrastin muuten niin ihastuttavalle maalle; sodan jaljilta laittomat aseet, katujen kulmissa paivystavat huumekauppiaat ja ilmeisesti myos lapsiprostituutio ovat masentavan yleisia - mutta toisaalta, ainakin itse uskoisin vahvasti, etta maa on nousemassa ylos traumaattisesta menneisyydestaan, mutta yhteiskunnan vinoutuneiden rakenteiden takia ulkopuoliselle avulle on todella tarvetta. Mikali haluatte lahjoittaa rahaa hyvantekevaisyyteen tai harkitsette vapaaehtoistyota, suosittelen todella harkitsemaan Kambotzaa - maata, joka on saanut vahan liikaa kantaakseen...
No joo, synkistelyt synkistelty! Meilla oli todella hauskaa Kambotzassa ja paikallinen khmer-keittio kuuluu ehdottomasti reissun parhaisiin, lisaksi halvat hinnat ja laid back-kulttuuri tuhansine riippukeinuineen iski kylla meikalaisiin, ostimme itsekin hammockit, joissa levyttelimme joen rannassa ja Angkorin temppeliviidakossa.
Pnhom Penista otimme jokiveneen (juuri sellaisen puisen aidon, jossa moottori pauhaa ja penkit ovat kovia - mutta tamakin vasta kovien neuvottelujen jalkeen, kun paikalliset haluavat aina, tottakai, myyda hienoja, kalliimpia ja nopeampia ilmastoituja lasikuituvenematkoja, jotka tuovat mieleen bussin tai lentokoneen eli what's the point?) ja purjehdimme alas Mekongia kohti Vietnamia. Matkan alussa joki oli satoja metreja levea, eika rannoillakaan ollut paljoa nahtavaa. Vietnamin rajan jalkeen saavuttuamme varsinaiseen suistoon alkoi todella unohtumaton ja siisti venematka: puokkoilimme valilla todella kapeilla pikku vesivaylilla ja valilla isommilla, matkaa reunustivat pikkuveneet, kodit ja ihmiset, jotka milloin kylpivat itse milloin kylvettivat karjaansa tai pesivat pyykkejaan tai astoitaan. Nain myos reissun ensimmaisen kaarmeen, ehka 2-3 metrinen, joka menna viiletteli pitkin jokea. Valuttuamme virtaa alas hieman suuremmille uomille tuli vastaan isompia paatteja, joita oli kaiken nakoisia - yhdistavana tekijana uhmaavan nakoisiksi naamoiksi maalatut keulat. Lahestyessamme maaranpaatamme Chao Docia kelluvat talot rupesivat tihentymaan ja kalastavia ihmisia nakya kaikkialla, alkoi vakisinkin mietityttamaan, miten erilailla ihmiset voivat elaa: kelluvassa talossa tai veneessa joessa, jossa peseydyt, josta saat ruoan, jota pitkin kaikki kulkee..monin paikoin elo naytti aika kodikkaalta! Tosin aikaisemmin tulvineen joen jaljilta jokivarren puissa nakyi sen verran paljon muovia, etta on joessa varmasti paskaakin, niin kuin kaikkialla, missa ihminen pitaa majaansa.
Chao Docista siirryimme hurjalla (hyva, ettei jyratty pikkuparkoja mopoineen, pari oli aika lahella) minibussimatkalla Can Thohon ja huomenna lahdemme ennen auringonnousua joelle katsomaan muutamaa kelluvaa markettia ( toinen on mekongin suurin) ja jotain kylameininkeja. Sitten joskus Ho Tsi Minh Cityyn eli entiseen Saigoniin. Aurinkoista kevatta kaikille, jotka jaksoivat lukea tanne asti!
Kapu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
